Avainsana: musiikki

Nykyään lähes kaikki materiaali on digitaalisessa muodossa. Valokuvissa, videoissa ja musiikissa muutos on ollut suuri. Ennen kuva valotettiin filmille ja ääni ”kaiverrettiin” vinyylilevylle. Kuvan digitaalisuuden yleistyminen kesti kuitenkin kauan.

Entinen menetelmä perustui analogisuuteen, jossa taltioitava kohde tallentui ”jatkuvana” ja ”katkeamattomana”. Digitaalsuutta kuvaa pilkkominen bitteihin ja pikseleihin, eli tallentaminen tietokonemuotoon.

Siksi menetelmä pilkkoo esimerikiksi kuvan pieniin osasiin, jotka ovat ”irrallaan” toisistaan, eli epäjatkuvia toisiinsa nähden. Analogisessa menetelmässä ei ole pieniä osasia, eikä niiden rajoja, joten siksi menetelmä on jatkuva.

Vaikka tietokoneet olivat melko tehokkaita 1990-luvulle tultaessa, digikamerat yleistyivät kunnolla vasta vuoden 2005 tienoilla. Yliopistolla käytimme vuonna 1997 koulun ainoaa digikameraa kurssityöhön. Kuva piti ottaa nopeasti ennen kuin akku loppuu.

Digikameroiden yleistymisen esteenä onkin ollut akunkesto. Matkapuhelimien kehittymisen myötä myös digikameroiden akut paranivat.

Toinen keskeinen este on ollut tallennustila. Digikuva vie ”paljon” tallennustilaa. Kaverini tuli esittelemään minulle vuonna 2003 Nokian ensimmäistä puhelinta, jossa oli kamera. Sen muistiin ei mahtunut monta kuvaa.

TV muuttui Suomessa digitaaliseksi vuonna 2007. Olin töissä silloin tietoliikenneyrityksessä, jossa muutoksen valmisteluun oli käytetty vuosia. Kansaa piti alkaa ajoissa opettaa digiboksin hankkimiseksi.

Sen lisäksi, että vastaanottimiin piti hankkia lisälaite, koko lähetysverkon lähettimet piti uusia. Digitaalisuus on tullut kansalle tutuksi ”mosaiikkina” tv-ruudussa silloi, kun signaali on huono. Mosaiikkimaisuus on juuri osoitus digitaalisuuden pirstaloituneisuudesta.

Digitaalisuuden eli ”tietokonemuodon” yleistymisen esteenä on siis ollut tallennustilan riittämättömyys, akunkesto ja lähetysverkon uusimisen kalleus ja vastaanottomien lisälaitteen tarve.