24.4.2018
Lapsuudessani 1980-luvulla muistan, kuinka Kinder-munat näyttivät kovin ”teknisiltä”. Muna oli päältä valko-oranssi, mattapintainen, siinä oli iso nimi, alkukirjain oli silmiinpistävän musta ja tuoteseloste vei suuren osan ulkoasusta. Silloin munassa ei vielä lukenut värikkäillä kirjaimilla ”surprise” eikä siinä ollut värikkäitä kuvioita, kuten nykyään.
Silti Kinder oli pääsiäismunien aatelia. Se erottui kilpailevista, kiiltävistä, värikkäistä munista – kumma kyllä, edukseen. Se oli myös kallis. Mutta sen sisällä oli koottava yllätys, jota ei muissa munissa ollut. Siinä oli kahdenväristä suklaata, jota ei ollut muissa.
Kinderissä oli asiakaslupaus, josta kannatti maksaa. Kaksivärinen, pelkistetty ulkoasu muistutti sisällä olevasta, kaksivärisestä suklaasta.
Kinder opetti paljon erilaisuudesta, jolla voi erottua. Kinderin kehittäjät ovat olleet huimapäitä: he päättivät kehittää todella erilaisen munan, joka ei kauneudella loistanut.
Opimme lapsena hyvin nopeasti, mikä on paras muna. Se oli se kallis Kinder. Se oli tavoiteltava ja haluttava. Kinder-brändi iskostui mieleen, toisin kuin muut munat, jotka olivat kaikki kiiltäviä ja värikkäitä. Kaikki muut olivat kuin yhtä ja samaa tuotetta. Ilman brändiä.
Kinder oli kaksivärinen, jotta se erottuisi edukseen monivärisistä. Kun värikkyydellä ja kiiltävyydellä ei voinut kilpailla, Kinder valitsi toisen tien, josta tuli sen valtti. Uhkarohkeus kannatti!